maanantai 12. toukokuuta 2014

Täyden kympin koira 10 vuotta!

Se oli kesä 2004. Olin 15-vuotias teini ja haaveillut aina omasta koirasta, mutta aina oli tullut vanhemmilta jyrkkä ei. Yhtenä päivänä sitten tapahtui kuitenkin se, mistä olin aina haaveillut. Isäni sanoi minulle että"hau hau ei ole enään ehdoton nou nou". Voi sitä riemua! Sitten alkoi pohdinta koiraroduista. Itsehän olisin huolinut ensimmäisen sekarotuisenkin pennun mikä vastaan olisi tullut, mutta rotukoiraan kuitenkin päädyttiin. Kirjastosta haettiin pari koirakirjaa ja luettiin rotuesittelyjä. Novascotiannoutaja oli itselleni entuudestaan tuttu rotu lähinnä nimenä, mutta olihan tämäkin rotu ollut toivelistallani. Netissä tutustuttiin rotuun hieman tarkemmin ja päätös rodunvalinnasta tehtiin tosiaankin vain luetun tiedon perusteella. Keltaisessa pörssissä oli ilmoitus myytävistä tollerin pennuista, joten ei muuta kuin puhelin käteen ja tapaamista sopimaan.

9.7.2004 oli se päivä kun ajelimme Paneliaan äidin, isän veljen ja parhaan kaverini kanssa. Olimme vasta menossa katsomaan pentuja. Naapurimme oli antanut ohjeet mitä tulee ottaa huomioon koiraa ostettaessa. Sanotaanko näin että kaikki ne saadut ohjeet unohtuivat kun ajoimme kavattajan pihaan. Nykyään en koiraa sellaisesta ympäristöstä ostaisi, mutta silloin kymmenen vuotta sitten näin vain ne ihanat suloiset pennut. Ja kun nappasin sen yhden tietyn pennun syliini ja kuulin sen olevan vapaa, ristein sen saman tien Elliksi. Eikä se pentu enää sylistä pois laskeutunutkaan. Kavein kanssa tarkistimme pennun purennan, sen verran muistimme siinä vaiheessa naapurin antamista ohjeista, ja äiti ja isä lähtivät keskustaan nostamaan rahaa. Pentu lähtisi saman tien mukaan.

Kotimatkalla kaarsimme Mustin ja Mirrin pihaan. Kotona ei ollut pentua varten mitään eli pentu kainalossa marssittiin liikkeeseen toteamaan että ostettiinpa tällainen, se tarvitsisi varmaan ruokaa, leluja ja hoitotarvikkeita. Voin vain kuvitella mitä myyjät ovat silloin mielessään ajatelleet... Kotipihaan päästyämme äiti kävi keräämässä sisältä matot pois, muistan kuitenkin sen että Elli väänsi tuotokset saman tien kun päästiin sisälle, sille ainoalle välieteiseen jätetylle matolle :D Ja niin alkoi Ellin ja minun yhteinen taival. Enpä tuona kauniina kesäpäivänä voinut kuvitellakaan minkälaisisia kokemuksia yhdessä kokisimme tuon "ihan vain lenkkikaveriksi" hankitun ihanan pörröisen pikku otuksen kanssa, kuinka mahtavia ihmisiä tapaisin sen ansiosta ja kuinka ihanaan elämäntapaan se minut johdattaisi. Sillä hetkellä olin vain maailman onnellisin teini.






Elli on aina ollut maailman helpoin koira. Hieman kauhulla olen joskus ajatellut, millaisen yksilön olisimme voineet näin niukalla rotuuntutustumisella saada. Ellillä on kuitenkin ollut hermorakenne, älykkyys ja käytös aina kohdillaan. Se kulki mukanani kaikkialle pienestä pitäen, ei ollut paikkaa jonne en olisi uskaltanut sitä viedä. Kaverini äidin kenkäkaupassa se oli vakiovieras. Kotipihassa se pysyi ilman aitoja, Elli ei varmasti ottanut askeltakaan oman tontin ulkopuolelle ilman lupaa. Makoili vain puska-aidan varjossa ja katseli mitä tiellä tapahtui. Nykyäänhän piha on aidattu noiden ei-niin-kiltisti-rajoissa-pysyvien yksilöiden takia, mutta Ellin voi edelleen ottaa ilman pienintäkään murhetta etupihalle mukaan esim. autoa pesemään, se ei sieltä ilman lupaa lähde minnekään.

 Kaikki opetetut asiat se on oppinut helposti, välillä itseni kohdalla hieman kantapään kautta, mutta koskaan ei Elli kanssa ole tarvinnut ratakiskoa vääntää. Tähän kuitenkin ehkä sellaisena lisäyksenä, että miellyttämishalua tuolla ei ole koskaan ollut vaan kyllä se on aina osannut palkkionsa fiksuudestaan vaatia ;) Ja toki sitä ratakiskoa väännettiin sitten tokon ylempienluokkien liikkeiden kanssa, mutta se on ihan oma juttunsa. Uskoisin kuitenkin että pentuajan helppous johtui siitä että minulla itselläni oli sellaista tietynlaista kokeilunhalua ja rajojen kokeilemista. Emme käyneet aivan pienestä pitäen missään ohjatuissa koulutuksissa, joten kukaan ei kertonut minulle miten jotkin asiat pitää kouluttaaja vaan menimme enemmänkin "olisipa siistiä jos Elli osaisi tehdä noin". Hyvänä esimerkkinä oli perusasennon ottaminen. Jo aikaa ennen kuin omasta koirasta oli tietoakaan, olin autosta nähnyt kuinka koirakko pystähtyi tien viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta mennä yli. Minuun teki suuren vaikutuksen se että omistajan pysähtyessä, koira istahti saman tien kiltisti omistajansa vasemmalle puolelle odottamaan. Silloin päätin että jos minulla joskus on oma koira niin sekin osaa automaattisesti pysähtyä sivulle istumaan. Ja sehän opetettiin Ellille. Ja tämän saman kokeilunhalun ja rajojen etsimisen takia Elli osaa nykyään aikamoisen kasan erillaisia temppuja joita en todellakaan jaksa uusille tulokkaille opettaa :D Elli osaa mm. peruuttaa kaksi kierrosta minun ympäri, sulkea laatikot käskystä ja kuolla kun sitä "ammutaan".
Elli ja Postnik-gerbiili
Orava


Menossa ilmeisesti Satakunnan noutajien taipparikurssi joskus vuonna 2005
Elli siis todellakin otettiin pelkäksi lenkkikaveriksi, mutta en oikeastaan enää muista miten me päädyimme koulutuskentille ja näyttelykehiin. Ensimmäisessä mätsärissä kävimme jo ennen kuin Ellillä oli edes rokotukset kunnossa (...) Menimme vain paikan päälle katsomaan kun olimme ilmoituksen tapahtumasta nähneet. Siellä sitten jotenkin päädyimme kehään. Muistan että ilma oli aivan tukahduttavan kuuma ja pikku-Elli jaksoi kehässä juosta vain varjopaikasta varjopaikkaan. Taisimme sijoittua luokan viimeisiksi, mutta se ensimmäinen pahvista tehty ruusuke on edelleen tallessa ja jotain peruuttamatonta oli tapahtunut. Näyttelykärpänen iski.

Ellille opetettiin poseeraamisen jalo taito ja ensimmäinen pentunäyttely oli Kaarinassa 14.11.2004. Läheiseen hotelliin mentiin jo edellisenä iltana koska "Kaarinaan on niin pitkä ajomatka", nykyään tuo ajomatka lähinnä naurattaisi ;) Tollereita taisi olla silloin ilmoitettuna yhdeksän kappaletta. Katselin niitä muita tolleripentuja ja ajattelin että Elli on ihan erinäköinen kuin muut. Samaisessa näyttelyssä tavattiin ensimmäistä kertaa Arcticfox's Carol omistajineen :) Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi että Elli oli ROP-pentu ja vielä myöhemmin ryhmässä RYP-4 Harto Stockmarin arvostelemana. Minulla on muistikuva että tästä tapahtumasta olisi videopätkäkin olemassa, voi että kun sen jostain löytäisi. Myöhemmin vuosien päästä pääsin Hartolle sanomaan että se on hänen vikansa että näyttelyt veivät lopullisesti mennessään ;) Samoin Elli oli ensimmäisessä virallisessa näyttelyssään Parkanossa ROP sertin kera. Paavo Mattila totesi ytimekkäästi "siinä on hieno koira".

Nyt kun on kymmenen vuotta ikää plakkarissa niin Ellin tittelirivistö on varsin vakuuttava. On isoja voittajatitteleitä, on tuplainttia, on poihjoismaiden ja baltian valiota... Jokainen iso voitto on tullut yllätyksenä, koskaan ei olla menty vointonvarmoina kehään. Monet itkut on itketty onnesta. Nuorempana ehkä menestys kilahti hetkellisesti nuoren handlerin päähän, mutta vuodet ovat opettaneet nöyryyttä, on opittu myös se häviäminen ja voittajan onnittelu. Koirani on tuloksesta huolimatta se kaikkein paras ja omaa koiraa pitää myös osata katsoa kriittisesti. Kyllähän minäkin nykyään saataan välillä katsoa tuota mummelia että voi herran jestas kun olet ruma (kaikella rakkaudella ;)), mutta välillä taas katson että voiko kauniimpaa olla. Riippuen vähän mihin ominaisuuteen satun juuri sillä hetkellä kiinnittämään huomiota ja niinhän ne tuomaritkin painottavat eri asioita :)
Pikku-Ellin ensimmäiset posetustreenit
Kaarinan pentunäyttelyn saavutukset, paluuta ei ollut


Parkanon ryhmiksestä 13.3.05, ikää tasan 10kk

FI MVA 20.5.2006 Raumalla, ikää 2v8pvää

Ensimmäinen valioluokan esiintyminen, ensimmäinen voittajatitteli, Euroopan Voittaja 2006 9.6.2006
Häpeäkuva, joka osoittaa ettei hyvä koira turkkia kaipaa. Vuosi 2007. Elli lähti Pian kanssa Ruotsiin Pohjoismaiden Voittajaan. Meikäläinen häpesi satamassa niiiiiin paljon, noin karvatonta koiraa kehtaa kehään viedä. Seuraavana päivänä tuli soitto "Elli oli ROP". Kirosin ja pärräsin puhelimeeni että älä stnana valehtele! Mutta totta se oli :D

Näyttelytouhua parhaimmillaan, ystävän rutistus, onnen kyyneleet ja jaettu ilo :) Elli juuri saanut Voittaja ja Veteraanivoittaja tittelit
Tottelevaisuus on aina ollut Ellin päälaji. TK1 ja TK2 tulivat kuudella koekäynnillä. Ensimmäinen alokasluokan koe oli Huittisissa, päivä oli kuuma ja hiekkakenttä vielä kuumempi. Elli oli kuin veltto räkä, mutta teki parhaansa. Luoksetulo oli kuin tervassa juoksua, mutta tuomari antoi ihan hyvät pisteet kommentilla "ainakin se yritti".
Alemmat luokat tosiaan selvitettiin nopealla tahdilla. Ongelmia alkoi tulla ylemmissä luokissa. Ellillä ei ole koskaan ollut mikään sinnikäs työskentelijä eikä vauhtihirmu ja varsinkin ylemmissä luokissa tuntui että moottori hiipui kesken kokeen. Eikä kovin herkästi motivoitavissakaan ollut ilman ruokaa, vaati aikamoista kekseliäisyyttä saada Elli suorittamaan koe läpi ilman palkkaa. Tämän takia voittajaluokasta ei haettu kuin se yksi ykköstulos, ajattelin että mennään hinkkaamaan sinne erikoisvoittajaan mielummin. Tunnari oli meidän kesto murheenkryyni eikä se ruudunkaan paikka ihan selvä ollut. Mutta sitkeästi jatkettiin. Vaati seitsemän koe kertaa ennen kuin saatiin ensimmäinen EVL1 ja vasta 18. kerralla tuli sitten kolmas. Eipä sitä silti ole kukaan jälkikäteen kysynyt kuinka monta koetta kävitte, fakta on vain se että 17.10.2010 Ellistä tuli Suomen Tottelevaisuusvalio! Vaikka sillä melkoiset missitittelit onkin niin kyllä tämä on se titteli, jonka arvostan korkeimmalle. Tämän eteen on tehty useita, useita tunteja töitä, yhdessä kokeiltu, yhdessä opittu ja yhdessä onnistuttu. Pitihän sitä vielä neljäskin ykköstulos käydä hakemassa, ihan vain osoittaaksemme ettei valioituminen ollut vahinko ;) Pikku hiljaa kuitenkin treenaaminen vähentyi ja toko jäi pois kuvioista, osasyynä Ellin heikentynyt ja nyttemmin kokonaan kadonnut kuulo. Kyllä se silti edelleen käy hömppätokoa tekemässä ja mm. kaukokäskyt ja luoksetulon se suorittaa paremmin kuin koskaan ennen.
TK2
Tollereiden tokomestaruus 2005
FI TVA

Viho viimeinen asia, jota olisin uskonut ensimmäisen koirani myötä joutuvan tekemään, oli raatojen viskely. En muista missä ensimmäistä kertaa kuulin taipumuskokeesta. Asiaan kuitenkin perehdyttiin ja otin nopeasti selvää mitä moiseen kokeeseen oikein kuuluu. Äiti totesi kokeen kulun kuultuaan nauraen että ei varmasti onnistu. Mutta koska minulla itselläni ei ollut ennakkoluuloja koirani taipumuksia kohtaan, niin ajattelin asian olevan vain yksi uusi juttu koulutettavien asioiden listalla.
Ellin ensimmäinen kosketus riistaan oli joku hemmetin kuollut orava, jonka isäni oli löytänyt jostain tien poskesta... Sitä minä sitten viskoin pitkin takapihaa puutarhahanskat kädessä naapurien katseilta piilossa ja yritin saada puolivuotiasta tollerin pentua innostumaan tuosta harmaaturkista. Kyllä se sitä sitten kantoi loppujen lopuksi.
Ei se variskaan alunperin mikään Ellin suosikki riista ollut. Piti hieman vanhoista kirjoituksista luntata, mutta ensimmäisestä kohtaamisesta variksen kanssa olen kirjoittanut "Ensimmäisen kerran Elli näki variksen yli 10kk ikäisenä! Silloin iski kyllä pieni epätoivon tunne, kun Elli vain nuuski varista, teki kierroksen ja palasi variksen luo. Ajatuksissani kävi jo, että tähän tämä nyt tyssää, kun Elli yhtäkkiä alkoikin roikottamaan varista siivestä. Nanna ja kehut löysivät oikean paikan ja pian Elli jo nosti vaakun maasta oikein komealla kanto-otteella vaakun luita säästäen."
Saattaapi olla että tuo yli 10kk on hieman liioittelua, mutta en kyllä varmaksi sitä muista. Fakta on kuitenkin se että varsin myöhäisessä iässä Elli sen variksen ensimmäsitä kertaa näki. Keväällä 2005 osallistuimme Satakunnan noutajien taipumuskoekurssille ja ensimmäinen taipumuskoeyritys oli 18.6.05 Eurajoella. Vesityö meni mainiosti, mutta hakuruutu lähti kovin hitaasti käyntiin. Elli haki kolme tai neljä varista vaihtelevalla vauhdilla, tuomari halusi vielä sen yhden. Monta kertaa lähetin, mutta aina koira palasi tyhjänä. Tuomari sanoi että saan lähettää vielä yhden kerran ja sitten pitäisi jo tulla. Turhautuneena lähetin Ellin vielä kerran ruutuun ja käänsin jo selkäni hakualueelle pettymyksen vallassa. Sitten kuulin takaani "katsos mikäs se sieltä tulee". No sieltähän tuli Elli varis suussa ja pääsimme jäljelle kommentilla "sieltä pitää sitten selvitä itsenäisesti, nyt sai sen verran mahdollisuuksia". Pupu tuli jäljen päästä varmasti. Olin ihan hämmentynyt kun meidät tämän jälkeen lähettettiin takaisin autolle eikä minulla ollut mitään käsitystä oliko koe läpi vai ei. Voi sitä riemua kun minulle selvisi että NOU1 se on!

Taipumuskokeen jälkeen kesti pari vuotta ennen kuin uskaltauduimme nome-kokeisiin. Ellin nome ura oli lyhyt ja tunteikas. Ensimmäisestä kokeesta palasimme autolle minun itkiessä, onnesta jälleen kerran. Olimme selvinneet "hengissä" ja suurimmat kyyneleet aiheutti meidän saavuttama ALO2 tulos. Välissä käytiin kaksi koetta ja sieltä meidän neljännestä kokeesta poistuttiin myös itkien, tällä kertaa niin suuren pettymyksen vallassa kun ihminen vain voi olla. Elli ei ollut lainkaan yhteistyössä, ei kuunnellut ja suoritti aivan omat kuvionsa. Koe oli alusta loppuun asti pelkkä suuri katastrofi. Yleensä en luovuta kovin helposti, mutta meidän nomeura oli siinä. Liian suuri pettymys kun yhteistyö ei vaan sujunut, taisin myös samalla tajuta että pohjatyö oli aivan liian vaatimattomalla mallilla. Jatkoimme treenailua ihan vaan omaksi huviksemme. Huvittavintahan on että alun riistainnottomuuden jälkeen Elli on vanhemmiten syttynyt aivan täysin riistalle. Voin olla aivan varma että, jos se riistan löytää niin se sen myös palauttaa, pupu on ehdoton suosikki.
Siinä luovutetaan kunniakirjaa läpäistystä taipumuskokeesta

Ellin kanssa samaan aikaan taipparit läpäisi myös Linus
Jokin yhteinen hetki mättäillä <3
Vuoden 2005 toko, nou ja näy saavutuksista Elli Palkittiin Satakunnan Noutajien Vuoden Kauneimpana, Tulokkaana ja Toko Tulokkaana, varsinainen kannustin nuorelle koirakolle :)
Ellin kanssa on kokeiltu myös mejää ja agilityä. Mejässä se on luonnonlahjakkuus. Yhden mejä-kurssin jälkeen meille sanottiin että Elli olisi vain muutamaa harjoitusjälkeä vajaa valmis kokeeseen. Siitä piti tulla meidän eläkelaji kunhan tokon valionarvo on hankittu, mutta omistaja on siihen lajiin sitten kuitenkin liian laiska ;)
Agilityssä Elli oli kisavalmis ja ensimmäinen agilitystartti oli jo suunnitteilla, mutta sitten selkä osoitti ettei se kestänyt lajia, osasyynä varmasti Ellin huonot lonkat :(



Niin, Ellin suhde ruokaan on aina ollut varsin huvittava. Se on ahne kuin mikä, kaiken se syö ja jos se joskus jättää ruoan syömättä niin se on kyllä todella kipeä. Ainoa mitä se ei ole suostunut syömään on sitruuna (sitäkin sitten loppujen lopuksi vähän nyrpistellen) ja mateen maksa (se kala). Muutoin se syö ihan mitä vain, esim. kurkusta pitää aina antaa kuivahtanut osa Ellille ennen kuin siitä oman leivän päälle voi siivut leikata. Ja joihan se isän kanssa aina aamukahvit ennen kuin valistin häntä sen haitasta koirille.
Kaksi kertaa olen nähnyt Ellin kääntyvän ruokakupilta pois; ensimmäinen kerta oli kotiintulo päivänä ja toisen kerran heti lonkkakuvien jälkeen krapulassaan. Tosin nyt kun Elli steriloitiin joulukuussa niin eläinlääkäri iltapäivällä koiraa kotiin hakiessani varoitteli että ei kannata ruokaa antaa kun ei varmaan maistu, Elli hoippui kotiin portaat ylös ja lässähti omalle sängylleen nukkumaan. Hetken päästä se nosti päänsä ja hoippui keittiöön huojumaan ruokakipponsa viereen että "on se nyt ärkele kumma kun ei tässä talossa aamulla edes aamupalaa saanut!". Annoin sille sitten sen normaalin aamuannoksen ja sinne se meni, ilman yökötyksen häivääkään.
Toinen legendaarinen tarina on joululta "ennen muita koiria". Elli rakastaa kalaa (ja juustonaksuja) yli kaiken. Isäni oli laittanut kalalautasen takaterassille viileäsäilytykseen. Itse menin etupihalle sytyttelemään kynttilöitä. Sillä välin Elli ryökäle pujahti kenenkään huomaamatta takapihalle ja veteli kaikessa rauhassa lähes kilon edestä joulukalaa ennen kuin isäni sai sen rysän päältä kiinni... Koira lähti vauhdilla ja niin lähdin minäkin. Onneksi joulukalat saatiin tuffalta, olisi muuten ollut joulu piloilla ;) Elli ei sattuneesta syystä jouluherkkuja sinä jouluna sen enempää saanut. Ja vettäkin se joi ihan tolkuttoman määrän, onneksi ei saanut suolamyrkytystä.

2v kakku
Ruoka on hyvväää!
Olemme kyllä kokeneet niin paljon näiden yhteisen kymmenen vuoden aikana. Vaikka lauma on kasvanut, niin kyllä ensimmäinen on aina ensimmäinen ja varsinkin juuri Ellin kanssa koettuja edesottamuksia muistelee eri tavalla kuin näiden muiden. Tarinoita olisi vaikka kuinka paljon, ne muistuvat mieleen aina eri tilanteiden yhteydessä. Se kuitenkin kertoo paljon että Elli on ollut mukana monissa elämänmuutoksissa, ollaan kasvettu yhdessä lapsista aikuisiksi, se on ollut mukana kun olen aloittanut ensimmäisen parisuhteeni ja lopettanut sen, parit muutot on koettu yhdessä, ja ne ensimmäiset kahdenkeskiset reissut kun olen saanut ajokortin, ollaan seikkailtu useita tunteja teillä tietymättömillä ja eksyttykin pari kertaa, kaikki mahdolliset koirajutut olen ensimmäistä kertaa kokenut juuri Ellin kanssa. Se ei ehkä harrastusominaisuuksiltaan vastaa sellaista koiraa, millaisen nykyään tahdon harrastuskoiran olevan, mutta ensimmäiseksi koiraksi se on ollut täyden kympin koira. Jos se olisi enää yhtään viisaampi, se osaisi puhua.

 Once in the lifetime, en tule koskaan saamaan yhtä ainutlaatuista koiraa.

PALJON PALJON ONNEA RAKAS ELLI, MAAILMAN PARAS KOIRA <3
10 v <3 <3 <3


YO 2007
Silloin "nuorina tyttöinä"

2 kommenttia:

  1. Tuli tippalinssiin tekstiä lukiessa :)
    Te olette melkoinen parivaljakko ja on ollut onni että olen saanut teihin tutustua! Ellille onnenrapsut ja teille toivon vielä monta yhteistä kokemusta sekä Ellille terveyttä <3

    VastaaPoista
  2. Arvaa vaan, kuinka täälläkin porattiin? Aivan ihana kirjoitus. Onnea vielä tätäkin kautta THE mummolle ja terveitä vuosia monen monta!

    -Katri

    VastaaPoista